Korona-virus osoittautui aikakoneeksi, joka vei meidät siihen Suomeen, jonka piti tulla vasta muutaman vuosikymmenen päästä. Suomi on jo vuosia velkaantunut ja epäonnistunut luomaan tarvittavan vakaata pohjaa julkiselle taloudelle. Suomessa kun meillä on tämä systeemi, missä kaikki julkinen palvelu on ilmaista.
Tässä ”ilmainen” tarkoittaa sitä, että ne maksetaan verorahoilla ja niitä tarvittavia verorahoja kerätään aivan kaikesta paitsi hengittämisestä. Tai kerätään siitäkin, jos satut tarvitsemaan hengittämisen tueksi apuvälinettä.
Lopulta on kuitenkin niin, että kaikki suomalainen hyvinvointi pohjaa suomalaiseen kovaan työnteon moraaliin. Työtätekevien maksamilla veroilla julkinen sektorimme on voinut toimia. Työssäkäyvä on Suomen tärkein voimavara, mutta päättäjämme siitä viis veisaavat.
Meille myydään yhteiskuntaa, jossa kaikki on ilmaista: julkiset palvelut rahoitetaan…niin millä?
Suomessa työtään tekevä haluaa elämäänsä vakautta ja turvallisuutta. Siinä työ voi välillä maistua turpeelta, mutta se luo silti elämälle tarkoituksen ja mahdollisuuden. Työ voi olla raskasta ja siitä valitetaan työpaikkakahvilassa, mutta viime kädessä se työ on iso osa elämää ja sen avulla saa mahdollisuuden luoda itselleen ja perheelleen elämän, missä on hyvä olla.
Verotetaan asumista, verotetaan liikkumista, verotetaan elintarvikkeita, verotetaan palkkaa, verotetaan auton pysäköimistä työpaikan parkkipaikalle, meillä verotetaan ihan kaikesta. Siltikään kerätyt verorahat eivät riitä kattamaan yhteiskuntamme menoja. Asia ratkaistaan ottamalla lisää velkaa ja keräämällä lisää veroja. Ei muuten mikään uusi keino, jos historiaa on yhtään sattunut vilkaisemaan.
Päättäjiemme trendi on kasvattaa menoja entisestään, rahaa jaetaan kaikkialle saamatta sille mitään vastinetta. Suomalainen työtä tekevä on kohta pakotettu hakemaan ruokansa työpäivän jälkeen leipäjonosta. Suomessa kaikki maksut ovat niin korkealla, että ihminen ei tule enää toimeen omalla palkallaan.
Meillä on mahdollisuus vaikuttaa valtakunnan asioihin kerran neljässä vuodessa. Demokratiaa Suomessa ylläpidetään äänioikeudella. Demokraattisesti valitut päättäjämme sitten päättävät kuinka rahaa jaetaan ja mistä se jaettava otetaan.
Eilisen budjettiriihen jälkeen paljastui, että hallitus jakaa rahaa (se on kivaa), mutta yhtään hankalammat päätökset siirretään vuosiksi tai jopa vuosikymmeniksi eteenpäin. Osa siirrettiin näppärästi muiden päätettäväksi. Kuten vaikka eläkeputki ja työllisyyspäätökset työmarkkinajärjestöille. Tämä on päättäjien mukaan Suomen tapa toimia, mutta mikä hiton tapa tuo on?
Näin vuonna 1987 syntyneen on vaikea hahmottaa, kuinka muka elämme hyvinvointivaltiossa, kun se hyvinvointi tuntuu karkaavan kuin pilvet taivaalla. Minä olen aina elänyt laskukautta. Työpaikkojen määrä on aina vain laskenut ja velkaantuminen – niin yksityisten kuin valtionkin – on kasvamistaan kasvanut.
Eikä vähäistä ymmärrystäni helpota puheet ratkaisuista, joilla velanotto katkaistaan. Työllisyyden kasvu, tuottavuuden lisääminen ja kansantalouden kasvu. Mistä ne syntyvät, kun kaikki ottavat velkaa eikä kukaan ole tosissaan kiinnostunut tekemään päätöksiä, joilla päästään tästä suosta eteenpäin. Tuntuu irvokkaalta, kun nyt vallassa olevat nuoret päättäjät puhuvat nousukaudesta. Vaikka kuinka puhutte tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta, niin voin luvata, että niin kauan, kun Suomessa asuva on työnhakija eikä työntekijä, niin kaikki tavoitteenne voidaan tehdä vain ja ainoastaan velkarahalla.
Mielenterveyspalvelut, nuorten työllistyminen ja kaikki ongelmat kumuloituvat suoraan työllistymiseen. Kun ihminen on töissä ja sille annetaan mahdollisuus sitä tehdä, niin me voimme hyvin. Kun taas ajetaan ihminen köyhyyteen ja työtä vaille, niin emme koskaan saavuta sitä Suomea, mistä meille luodaan mielikuvaa.
Valtion velka ei ole kuulemma mikään ongelma eikä velkoja tarvitse maksaa takaisin, mutta kun se ei pidä paikkansa. Sitten meille sanotaan, että emme me millään Kreikan tai Venezuelan tiellä ole. Emme varmasti olekaan, koska olemme Suomen tiellä, missä yhä useampi on työtön tai tarvitsee pätkätyöstä saadun palkan lisäksi ruuan leipäjonosta ja vuokrarahat Kelasta. Tämä Suomen tie toimii tällä mallilla, juuri niin kauan, kun meille velkaa annetaan. Kun velkaa ei enää saada, niin mitä sitten? Meillä ei ole työtä, mutta ei hätää, meillä on kaikki edelleen ”ilmaista”?
Suomen tärkein ja vahvin palanen – työssäkäyvä veronmaksaja – ajetaan ahdinkoon, jossa sen voimat eivät enää riitä kannattelemaan koko julkista taloutta. Jokaisella on katkeamispisteensä ja jollei meidän päättäjämme herää tukemaan tuota hajoavaa palasta, on kaikki vaarassa romahtaa. Romahduksen jälkeen jäljellä on enää muisto edes jonkinlaisesta hyvinvointivaltiosta, jossa heikoimmasta pidetään huolta.
Olen todella huolissani. En velasta, vaan siitä, että se velka palaa ilmaan. Me otamme velkaa ylläpitämiseen, emme uuden luomiseen. Otamme velkaa ja vaikeutamme kaikkien asemaa. Huonoimmassa asemassa olevat ovat jatkossa entistä syvemmässä kyykyssä, koska sen sijaan, että antaisimme heille töitä, niin annamme sinne muutaman kuukauden ajan 75 euroa.
Tällä hetkellä hallituksemme paikkaa ampumahaavoja laastareilla. Leipäjonot kasvavat, mielenterveyspalveluja tarvitaan entistä enemmän, ikääntyvien avuksi tarvitaan kotihoidontukea ja työtä vailla oleviakin pitäisi pitää jotenkin hengissä. Menot tulevat vain kasvamaan. Työpaikkoja ei synny lisää, vaan päinvastoin. Tuntuu kuin olisi päätetty, että Suomessa asuvan on parempi olla kotona kuin töissä. Miten tässä on näin käynyt?
”Mutta kun korona” ei ole selitys. Tai onhan se selitys, mutta ei totuudenmukainen. Korona on todellisuudessa vain aikakone, joka paljasti, että suomalaisen hyvinvointivaltion tärkeimmät palaset – työssä käyvät veronmaksajat – ovat käyneet vähiin jo aikaa sitten.
Milloin he pääsevät UNICEF:in suojelulistalle tai edes Museoviraston suojeluun?
Puutonoksa
