Pride-viikko on kasvanut isoksi tapahtumaksi, mutta onko alkuperäinen sanoma vaarassa kadota?
Tiedämmekö oikeasti mitä ongelmia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt elämässään kohtaavat, koska lainsäädäntömme ja omat asenteemme antavat siihen mahdollisuuden?
Pride yhdistys on 1991 perustettu ja sen tarkoitus on tehdä työtä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen ihmisoikeuksien puolesta. Viesti on tärkeä ja valitettavan moni kokee tulevansa syrjityksi sukupuolensa tai seksuaalisen suuntautumisensa perusteella. Pride yhdistyksen tavoite on – ainakin nettisivujen mukaan – tehdä työtä avoimemman ja yhdenvertaisemman yhteiskunnan saavuttamiseksi: yhteiskunta, jossa jokainen ihminen hyväksytään sellaisena kuin on.
Minulle ja monelle muulle Pride on ensisijaisesti se karnevaalikulkue. Vuonna 2010 kulkueessa oli 5 000 osallistujaa ja viime vuonna 2019 se keräsi reilut 100 000 ihmistä. Ihmisten tieto seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä on varmasti kasvanut, vaikka termistö ja käytetyt ilmaisut saattavat iloisesti sekoittua.
Pride sanoma on äärimmäisen tärkeä ja tietoisuuden lisääminen niistä vaikeista asioista, joita seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt kohtaavat päivittäin ovat todella tärkeitä.
Hallituksemme ainakin haluaa tulla tunnetuksi ihmisoikeuksien tukijana ja moni hallituspuolueissa olleissa ja olevista poliitikoista on julistanut Pride-sanomaa. Pääministerimme Sanna Marin on valittu vuosien 2020 ja 2021 Pride-tapahtuman suojelijaksi. Tätä pidetään historiallisena, sillä kukaan pääministerimme ei ole ennen tapahtuman suojelijaksi valikoitunut.
Pääministeri on loistava kasvo toimimaan suojelijan tehtävässä, mutta näkyykö se lainsäädännön uudistamisessa?
Tapahtuman suojelijoina ovat toimineet ainakin seuraavat poliitikot ja päättäjät: Anna-Kaisa Pekonen, Tarja Filatov, Jani Toivola, Ville Niinistö, Eva Biaudet, Anni Sinnemäki, Paavo Arhinmäki, Alexander Stubb, Mikael Jungner, Silvia Modig. ja Nasima Razmyar. Mitä tuloksia sitten vuosien aikana on saatu aikaiseksi? Toistaiseksi heidän tai eduskunnan tahtotila ei ole riittänyt puuttumaan edes eheytystoiminnan, jossa seksuaalinen suuntaus ”parannetaan ainoaksi oikeaksi eli heteroksi”, kieltämiseen.
Ihan vain tiedoksi, että Suomessa homoseksuaalisuus poistettiin rangaistavien ominaisuuksien listalta 1971. Kymmenen vuotta myöhemmin 1981 Lääkintöhallitus poisti virallisesta tautiluokituksesta kohdan, jossa homoseksuaalisuus luokitellaan sairaudeksi.
Tuntuu käsittämättömältä, että uudistukset näyttävät jääneen jonnekin odottamaan aikoja parempia. En voi välttyä ajatukselta, että pelkkä osallistuminen puheissa on riittänyt. Tiukan paikan tullen, kun olisi pitänyt toimia ei ole halu tai uskallus riittänyt. Vai onko lakien uudistamisesta luovuttu, kun on saatu vastapuolelta jotakin palkkioksi? Tietysti moni julkisuudessa toimiva on hyvä lisä näkyvyydelle, mutta kenellä on valta jarruttaa päätöksiä?
Kenelle translait, eheytyslait ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen ihmisoikeudet ovat sitten kynnyskysymyksiä? Kristillisdemokraatit ovat avoimesti ilmoittaneet vastustavansa Raamattuun vedoten, mutta muuten en ole suoranaisia puolueiden soraääniä kuullut – yksittäisten kansanedustajien ulostuloja kyllä. Suurin osa kansanedustajista siis ainakin antaa kuvan siitä, että hyväksyvät seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen ihmisoikeudet, mutta minkä takia vuosikymmeninä aikaan on saatu niin kovin vähän.
Marin on sanonut Instagram tilillään, että: ”Hallitus on sitoutunut edistämään ihmisoikeuksien toteutumista Suomessa. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemaa ja oikeuksia vahvistetaan lainsäädännössä ja palveluissa. Uudistamme translain itsemääräämisoikeutta ja rakenteita tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta tukevaksi. Jokaisella ihmisellä on oikeus hyvään ja ihmisarvoiseen elämään”. Tämä toivottavasti toteutuu, sillä aikeisemmat hallitukset ovat jostain syystä epäonnistuneet. Viime hallituskaudella Keskustan ja Juha Sipilän johtama hallitus vei asiaa vauhdilla eteenpäin, mutta jostain syystä sosiaali- ja terveysministeriö ei tuonut translakia käsittelyyn. Nyt sosiaali- ja terveysministerinä toimii Vasemmistoliiton Aino-Kaisa Pekonen, joten nyt ei pitäisi minkään estää ihmisoikeuksien toteutumista.
Puhuminen, osallistuminen ja hyväksyminen on kansan tehtävä, mutta poliitikkojen tehtävä on sorvata oikeudenmukaisia ja yhdenvertaisia lakeja kaikille ihmisille. Pelkkä sateenkaarilipun vetäminen valtioneuvoston kansliansalkoon ei riitä, vaikka se tietysti onkin näkyvä ”spektaakkeli”.
Kun nyt olen kyseenalaistanut – syystä tai syyttä – päättäjiemme motiiveja olla mukana Prideliikkeessä, niin on varmasti syytä esittää vähintään se yksi ehdotus, mitä voisimme ainakin tehdä, jos lainsäädännön muutos koetaan liian hankalaksi – vielä.
Onko opetussuunnitelmissa riittävästi mukana tietoa siitä, että yhteiskunnassamme on mahdollista olla oma itsensä? Ja että meillä kaikilla on velvollisuus hyväksyä erilaisuus, vain niin voimme sallia sen muille ja itsellemme? Puhutaanko meillä kouluissa seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta avoimesti ja erilaisuutta kunnioittaen. Puututaanko kiusaamiseen? Vahvistetaanko nuorten oikeutta olla oma itsensä, kehittyä ja kuunnella itseään ilman pelkoa joutua leimatuksi.
Jos kouluissa asia on kaikille ok, niin se harvoin muuttuu myöhemminkään muuksi. Peruskouluun ja viimeistään yläasteelle tietoa ja asennekasvatusta!
Asenteiden muuttaminen on hidasta ja hankalaa, mutta ei mahdotonta. Se pitää vain aloittaa ajoissa. Ehkäpä joskus siten pääsemme niin pitkälle, että olemme kuin Alko, joka kysyy vain ikää ja promilleja. Mitä me muuten touhuamme ei sitä kiinnosta.
Puutonoksa
