Pisa-tulokset tulivat ja olivat, kuten odottaa saattoi.
Lehmän häntä ei ota laskeakseen, ja meitä vaivaa lukutaidottomuus, joka on periytyvää.
Periytyvää? Kyllä, lukekaapa hetki kommenttipalstoja tai sosiaalista mediaa, niin huomaatte, että moni aikuinenkaan ei ymmärrä lukemaansa, miten lapset voisivat? Omena harvoin kauas puusta putoaa.
Ja mitäs me kirjoittajat! Me emme todellakaan osaa enää kirjoittaa niin, etteikö aina joku, niin halutessaan, lue tekstiä kuin se kuuluisa piru sitä maailman laajalevikkisintä teosta. Tämä on se hetki, kun voidaan todeta, että pilalla ollaan kaikki. Sinäkin.
Mitä minä voin isänä tehdä Pisa-tulosten laskiessa?
Voin kääntää katseen pois itsestäni, aloittaa syyttämisen tulvan ja jaella syytöksiä. Syyttämällä voin helpottaa omaa mieltäni ja kokea, että syy on muualla kuin minussa. Syytän kaikkia ja kaikkea, koska minun vikanihan tämä Pisa-tulosten lasku ei ole.
Aloitankin syyttämiseni poliitikoista ja kuntapäättäjistä. Voin syyttää väestöä, maahanmuuttoa, kantasuomalaisia ja eri kulttuureita. Voin syyttää kouluja ja opettajia. Voin syyttää älypuhelimia, pelaamista ja sosiaalista mediaa. Voin syyttää naapuria, sen haukkuvaa koiraa, joka pissaa aamulla piha-aitamme kupeeseen.
Tai sitten.
Syyttelyn sijasta voin miettiä, että mitä minä isänä voin todella tälle asialle tehdä? Mihin minä voin konkreettisesti vaikuttaa? Minulla on kotona kaksi lasta, minulla on mahdollisuus opettaa heidät lukemaan ja laskemaan. Minä voin kotona pitää kirjoja esillä, lukea itse, lukea lapsille ja näyttää omilla toimillani heille lukemisen esimerkkiä. Voin käydä lasteni kanssa yhdessä kirjastossa lainaamassa kirjoja. Voin vaatia, että lapseni tekevät koulusta tulevat kotitehtävät ja olla heidän tukenansa tekemässä niitä. Voin vanhempana kantaa vastuun siitä, että lapseni oppivat lukemaan.
Valintojen maailma.
Eväät elämään.
Olen ajatellut, että vanhempana on minun tehtävänäni antaa lapsilleni mahdollisimman hyvät eväät sille, että he pärjäävät maailmassa itsenäisesti. Niin solmuun kuin se aivoni vetääkin, niin samaan aikaan, kun haluan olla heidän elämässään aina ja pitää heidät lähelläni, niin samalla yritän kasvattaa heitä, jotta he pärjäisivät itsenäisesti.
Olen sitä mieltä, että lukemisen ja kirjoittamisen taito on yksi niistä taidoista, joka pitää heillä olla. Lukemisen ymmärtäminen ja kirjoittaminen pohjaa kaikkeen muuhunkin oppimiseen. Ei ole sellaista hommaa ja tehtävää tässä maailmassa, jossa lukemista ei tarvitse.
Äänestän.
Tämä on yksi tapa, jolla voin isänä myös vaikuttaa, mutta siihen se sitten jääkin. Äänestän niitä ehdokkaita ja puolueita, jotka kuuntelevat opettajia, lapsia, lasten vanhempia, sekä lasten parissa työskenteleviä, jotta päätökset tehdään siellä ruohonjuuritasolla työtä tekevien ehdoilla. He tietävät parhaiten.
Usein he sanovat, että kouluun saatava pienemmät luokkakoot, ei puhelimia tunneille, tukea vanhemmilta kotitehtävien tekemiseen ja lapsen käyttäytymiseen liittyvät kasvatukselliset asiat hoidetaan kotona, jotta opettaja voi keskittyä opettamiseen. Pessimisti minussa kysyykin, että ketä äänestän? Kuka leikkaa koulutuksesta kaikista vähiten, syyttömiä puolueitahan ei ole olemassa?
Tylsää.
Kuka kehuu, jos ei itse itseään. Puutonoksa on opettanut vanhemman lapsensa uimaan, pyöräilemään, juoksemaan, hyppimään, heittämään, luistelemaan ja niin edelleen, jo ennen kuin lapsi on viisivuotias. Miten tein sen?
Viettämällä aikaa lapseni kanssa noiden asioiden parissa. Olen palellut lasten altaan reunalla satoja tunteja, olen kuunnellut kiukkua, kun lapseni ei vastoin hänen omia odotuksiaan osannutkaan heti luistella. Turhautumista, itkua, kiukkua, raivoamista ja tylsää tekemistä. Kaiken uuden oppimisen ja oivaltamisen riemun takana on usein vanhempi, joka on sietänyt kaiken sen tunteiden kirjon tylsyydestä ylitsevuotavaan innostukseen, joka on osa oppimista ja oivaltamista.
Odotammeko me vanhemmat, että poimimme rusinat pullasta?
Odotamme, että muut opettavat lapsemme ja me vain nautimme sitten siitä onnistumisesta. Eihän se niin mene. Odotamme, että lapsemme oppii lukemaan, mutta emme ole valmiita lukemaan heille, näyttämään omalla toiminnalla esimerkkiä lukemalla heille kirjoja eläytymällä tarinan hahmoiksi ja muuttelemalla ääntämme kuin palkittu näyttelijä konsanaan. Se vaatii meiltä vanhemmilta vanhemmuutta ja ennen kaikkea sietämistä kriittiselle palautteelle.
– Lue iskä paremmin ja ei siinä noin sanottu!
Kuuluu välitön palaute, kun kerran unohdan eläytyä ja oikaiset tarinan kerronnassa.
Ei jaksaisi, mutta on vain jaksettava, koska se, että lapsesi oppii lukemaan ja ennen kaikkea ymmärtää lukemaansa, on taito, joka kantaa häntä elämän loppuun asti.
Joko tai, mutta miksi joko ja tai?
Opettaako lukemista opettajat vai vanhemmat? Pitääkö valita joko tai? Mihin kaikessa keskustelussa on hävinnyt yhdessä tekeminen. Opettajat opettavat, mutta vanhemmat tukevat prosessia ja pitävät huolen, että myös kotona tehdään hommia oppimisen eteen. Helppoa se ei aina ole, mutta jos se ei ole kotona helppoa, niin voidaan kuvitella mitä se on koulussa. Ei ainakaan yhtään helpompaa. Hyvällä yhteistyöllä se voi kuitenkin olla edes siedettävää.
Hommiin siellä kotona.
Teksti-Puutonoksa
