Voi perrkele!

Muistan nauraneeni maha kippurassa Kummeli-sketsille, missä työkoneita arvottiin kahden työntekijän välillä, vetämällä arvat työmaanjohtajan taskusta. Häviäjänä oli aina tuo pienempi, mutta sympaattisemman oloinen työmies. Aina toivoin, että jos tällä kertaa tuo ahkerampi ja tunnollisemman oloinen pieni mies saisi paremman koneen, mutta ei. Nyt, kun koronavirus jyllää ja tehohoitopaikkoja ei välttämättä riitä kaikille, niin yhtäkkiä tuo sketsi on hyvinkin todellinen.

Olen miettinyt, että miksi ikäihmiset ovat etuoikeutetussa asemassa ja nyt vain puhutaan heidän turvallisuudestaan? Onko kukaan puhunut kotonaan väkivaltaa kohtaavien turvallisuudesta? Onko kukaan puhunut mielenterveyspalveluiden riittämättömyydestä, nyt kun apua tarvittaisiin paljon enemmän? Onko kukaan puhunut yrittäjien ahdistuksesta ja siitä, kuinka he selviävät henkisesti tuosta tulossa olevasta konkurssista? Onko kukaan puhunut siitä, kuinka oppilaat saavat nyt hyvin eri tasoista opetusta riippuen vanhemmista? Onko kukaan huolissaan vanhemmista, jotka yrittävät tehdä työnsä ja opettaa lapsiaan?

Maailmassa joudutaan tekemään välillä valintoja, joita kukaan ei halua tehdä. Tekemättä jättäminen voi olla paljon vaarallisempaa kuin se kipeän valintapäätöksen tekeminen. Olen pohtinut, että mitä, jos minä perusterve ajaudun niin huonoon kuntoon, että tarvitsen tehohoitoa ja hengityskonetta. Hengityskoneita on 100 kappaletta ja olen 101:nnen potilas, joka tarvitsee hengityskoneen, niin saanko tuon koneen vai jätetäänkö minut ilman tuota apua? Otetaanko hengityskoneesta jo jotain tautia sairastava tai huonokuntoinen ihminen kuolemaan, jotta minä voin saada apua? Mitä jos vapaita koneita on yksi jäljellä ja samaan aikaan apua tarvitsen minä ja tasavallan presidentti? Olen varma, että hengityskonearvonnassa minulle jää tyhjä arpa. Haluan tällä vain ilmaista sen, että me ihmiset emme koskaan tule olemaan tasa-arvoisia tai yhdenvertaisia, vaikka niin meille uskotellaankin. Ja tämä on vain realismia ja täysin riippumatonta siitä elämmekö diktatuurissa tai demokratiassa. Kaikille ei vain riitä kaikkea.

Puutonoksa toivookin, että ei koskaan hengityskonetta tarvitse. Mutta, jos tarve ilmenee, niin vastassa koneen arvonnassa ei olisi minua merkittävämpiä ihmisiä. Kuvitelkaa alussa mainitsemani sketsi, jossa tehohoidosta vastaavan ylilääkärin taskussa on kaksi lappua. Toisessa lapussa lukee Burana ja kotiin, kun toisessa taas lukee, että hengityskone ja HUS:iin.

Olet siinä arvonnassa nostamassa lappua ja toisena lappua on nostamassa tasavallan presidentti tai muuten tunnettu henkilö. Vaikka sketsin mukaan saat onnellisena nostaa lapun ensimmäisenä, niin voit olla varma, että lapussasi lukee Burana ja kotiin.

Eikä siinä mitään. Naiset ja lapset ensin, sanottiin ennen eikä sitä kukaan pistänyt pahemmin pahakseen. Miksi tätäkin asiaa pitää kaunistella. Ollaan nyt kerrankin rehellisiä ja myönnetään, että valintoja on pakko tehdä. Ei käy kateeksi heitä, jotka valinnan joutuvat tekemään. Ja toivon todella, että koskaan tuota valintaa ei tarvitsisi kenenkään ja kenellekään tehdä.

Siinä on se meidän tasa-arvoinen yhteiskuntamme. On siis ihan sama, eletäänkö sitten kommunismissa, diktatuurissa tai demokratiassa niin hanttikortin saa aina se, joka on yhteiskunnan mielestä ”vähäpätöisempi”. Jos joku väittää toisin, on typerä ja sinisilmäinen.

Puutonoksa sanookin vain, että ”voi perkele”.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.