En halua kuolla ainakaan sotien, koska tiedän vieväni mukanani ihmisiä, jotka ovat myös lasten vanhempia ja sotaan täysin syyttömiä. Venäjän käymä sota Ukrainaa vastaan saa valitettavan paljon tilaa ajatuksissani enkä voi olla ajattelematta, että joku päivä on minun vuoroni kohdata ukrainalaisen miehen tämän päivän todellisuus. Tapa tai tule tapetuksi.
Olen itse asemassa, jossa tilanteen sattuessa hyvästelisin perheeni ja lähtisin mutavelliin kuolemaan. Minut sotaan lähettänyt jatkaisi paistatteluaan urheilukisoissa ja kaulailemista urheilijoiden kanssa. Osa on sitä mieltä, että niin se vain menee: maata on puolustettava.
Mutta onko ihmisellä mitään muuta vaihtoehtoa? Tapattaako ihminen vain tapattamisen ilosta?
Miten tämä kaava on mahdollista murtaa? Miksi minä en saa olla perheeni kanssa nauttimassa ihan tavallisesta arjesta, urheilusta ja käydä todistamassa urheilijoiden suorituksia? Päättäjät ja diktaattorit sotikoot keskenään jossain, jos siltä tuntuu, mutta jättäkää meidät muut rauhaan.
Eletään elämää siis hetkessä ja nautitaan, kun meillä on siihen vapaus. Luopumisen hetkellä lämmittävät vain muistot, ja luodin lävistäessä voit vielä kerran muistaa, kuinka elämä oli myös hyvä.
”Vaikka onni olisi matkassa ja kotiin palaisit, niin on elämä sotilaan ohi.” Näin minulle isoisä kertoi ja jatkoi: ”Älä poika koskaan tee kuten minä jouduin tekemään.”
Puutonoksa
