Murhatun Karin vanhemmat kertovat Raimolle, että tyyli ei ollut periytyvää. Karin nuorekas tyyli paljaine nilkkoineen ei miellyttänyt aina vanhempia.
– Olisipa Karilla ollut edes korkeavartiset tennissukat, mutta nuoriso pukeutuu kuten tahtoo, toteaa Karin äiti.
Karin isä kertoo, että pojallaan oli tapana sanoa:
– Se on kato fäijönii, ku on nilkat paljaana ja Guccin vyö!
Guccin vyö maksoi Karin äidin mukaan omaisuuden, mutta aito sen vyön piti kuulemma olla, ja mitäpä sitä ei ainoan lapsensa eteen tekisi. Extra tunteja työpaikallaan joutuivat koko marras- ja joulukuun molemmat tekemään, jotta Kari sai himoitsemansa Guccin vyön.
Jouluna, kun Kari avasi lahjapaketistaan vyön, niin kaikki tehdyt, pitkät ja raskaat ylityötunnit tuntuivat viimein vaivan arvoisilta.
Kyllä te vanhemmat tiedätte tuon tunteen, kun kiukuttelevan ja oikuttelevan lapsen kasvot kertovat hetken ilosta. Olohuoneen nurkkaan raahatun ylikalliin joulukuusen alla lapsen kasvoilla loistaa hymy kuin se kuuluisa hangonkeksi, ja kaikki on hetken aikaan kuten pitääkin.
Rikoskomisario tuntee hetken silkkaa pakokauhua. Sydämen syke kiihtyy ja hengitys muuttuu nopeaksi. Liikaa kahvia, hän ajattelee ja jättää taakseen nyt kodin, jonka lähes hölmistyneen tunnelman alla väijyy elämän mittainen suru. Joskus käy näin: uhrin omaisten loppumaton halu palauttaa elämä ennalleen, on kaiken kokeneelle rikoskomisariolle liikaa. Hän tietää, että elämässä ei koskaan saa kokea eilistä uudelleen. Ei koskaan.
Raimo lähtee kotiinsa. Päivä on ollut pitkä. Nuorten kuolemat ovat lähiössä työskentelevälle rikoskomisariolle valitettavan tuttuja tapauksia. Ja silti niihin turtuminen pelottaa enemmän kuin mikään. Rikoskomisario työntää väkisin ajatukset toiseen suuntaan.
Silti ajatus siitä, että myös lähiöiden perheiden vanhemmille kuuluisi se, luonnollinen poistumisjärjestys jää hetkeksi hidastamaan Raimon vakaita askeleita. Nyt ei voi muuta kuin löytää tekijä. Vanhempien surua ja ikävää se ei helpota, mutta olisihan se jotakin sentään.
Raimo ajaa vaimonsa autolla lyhyen matkan kotiinsa, ja kuin tilauksesta radiosta tulee hieman mieltä nostattava kappale. Raimo osaa kertosäkeen ja laulaa varovasti mukana. Vieläkin tuntuu kuin kontulalaisen kerrostaloasuntoon jäänyt suru ja ikävä yrittäisi tarttua rikoskomisarioon.
”Ei elämästä selviä hengissä
Eikä kenenkään toisen kengissä
voi elämästä selvitä hengissä.
Eikä ainakaan missään jengissä,
voi elämästä selvitä hengissä.
Ei elämästä selviä hengissä.
– Juice Leskinen oli nero, toteaa Raimo ääneen.
Raimo nukkuu hampaita tekevän vauvan unta, ilman huutoa. Tai onhan siinä huutoa, mutta vuosien opettelulla Raimo on oppinut vaimentamaan huudon syvälle sieluunsa. Hän makaa sängyssä ja tuijottaa Tunturi-merkkisen kuntopyörän päälle riisumiaan vaatteita.
Kyllä te tiedätte tuon valkoisen kuntopyörän makuuhuoneen tai työhuoneen nurkassa, jota poljettiin ensimmäiset viikot, mutta hyvinkin nopeasti se mutatoitui naulakoksi ja märkien vaatteiden kuivaustelineeksi.
– Ostettiin kaksi yhden hinnalla. Kuntopyörä ja vaateteline samassa, perusteli Raimo vaimolleen ja ennen kaikkea itselleen, kun vaimo totesi sadannen kerran, kuntopyörän olleen turhahankinta.
Raimo ei saa unta ja katse pysyy tiukasti kiinni kuntopyörän päällä olevassa vaatekasassa. Housuista roikkuva vyö kiinnittää Raimon huomion ja murhatun Karin vanhempien puheet Guccin vyöstä palaavat tuoreena mieleen.
Raimon pojallekin hankittiin Guccin vyö, mutta rikospoliisin palkoilla ei aitoja osteta, ei vaikka tekisi extravuoroja. Lisätunneista saatu rahallinen hyöty menee lähes kokonaan veroihin. Verotus ei silti ole varkautta, vaikka sellaista mielikuvaa porvarit meille myyvätkin, muistuttaa Raimo itseään.
Raimolla itsellään vyö on kahden sormen levyinen, vanha, musta ja nahkainen. Sellaisia ei enää valmisteta. Vyöhön Raimo on itse tehnyt uusia reikiä molempiin päihin. Kyllä te tunnistatte tuon tilanteen, kun välillä painoa tulee ja välillä menee, se on elämää se. Joskus ihminen painaa enemmän ja joskus enempää vähemmän, mitä sen väliä. Jokainen ihminen kantaa aina itse omat taakkansa.
Raimo on juuri nukahtamassa, kun tajuntaan iskee yksityiskohta rikospaikalta.
– Sillähän ei ollut vyötä!
Raimon vieressä, demarien ministerin Tytti Tuppuraisen energiansäästöohjeilla paplarit ja huivi päässä nukkuva vaimo, tuhahtaa jotakin kiukkuisena ja siirtyy sängyssä vieläkin lähemmäksi laitaa, jos mahdollista. Hiukan jo pesuissa väriänsä peittämän aurinkokukallisen lakanan verhoaman täkin hän kietoo entistä tiukemmin ympärilleen. Hetken makuuhuoneen pimeydessä kaikuvat sanomattomat sanat: Kun saisi edes kerran nukkua.
Raimo hämmästyy hetken, kunnes tajuaa puhuneensa ääneen. Kummallista, mutta nyt sen miettimiseen ei voi antaa mahdollisuutta. Tärkeämpää on miettiä, missä on Karin vanhemmiltaan joululahjaksi saatu aito Guccin vyö? Rikoskomisario painaa vielä mieleensä, että asia selvitettävä heti aamulla. Katupartio voisi hyvin käydä kysymässä vyötä vanhemmilta. Voisiko nuoren kuoleman syy liittyä Guccin vyöhön? Sitä eivät vanhemmat kestäisi.
Juuri ennen uneen vaipumista rikoskomisario huomaa toistelevansa jo edesmenneen työtoverinsa sanoja. ”Mutta murhapaikalla ei ollut mitään, ei vyötä, ei oloa eikä liioin eloakaan. Kaik oli mänt!”. Jos Raimo olisi nähnyt huulilleen nousseen vähäisen hymyntapaisen, hän olisi vaipunut rauhalliseen uneen. Tätä syntymäpäivää ei enää koskaan elettäsi uudelleen. Tulossa olisi levoton yö.
Puutonoksa
