Pimeä on joulukuun alku Itä-Helsingissä, kun Helsingin poliisilaitoksen tuntemattomin ja tylsin rikoskomisario Raimo ajaa kohti Kontulan ostaria. Sieltä on löytynyt väkivallan uhri, ruumis.
Räntää vihmoo vaakatasossa vaimon auton haljenneeseen tuulilasiin ja stereoissa soi Tuomari Nurmion ”Kurjuuden kuningas”. Raimo laulaa kertosäkeen mukana ”Sä olet yksin yksinäinen, mä olen yksinäinen, mä olen onnen kerjäläinen, kurjuuden kuningas”.
Vaikka tuossa kappaleessa lauletaan kurjuudesta, niin Raimon elämä on hyvää, koska vitutuksen taso on vakio. Ennemmin tasainen vitutus, kuin jatkuvasti vaihtuvat tunnetilat itkun ja naurun välillä. Yllätykset tekevät elämästä tavallistakin kurjempaa, aina, miettii rikoskomisario hiljaa mielessään.
Rikoskomisarion kävellessä kohti tutkintapaikkaa on askel normaalia kevyempi. Leuka rinnassa kuten tavallisesti ja kädet omien taskujen ulkopuolella – koska demari -, mutta nahkakenkien askellus saa muut harmistuneena kyselemään, että mikähän perkele tuokin tyyppi luulee olevansa.
Kyllähän te tiedätte, miltä tuntuu, kun joku näyttää tyytyväiseltä. Tekisi mieli iskeä nyrkillä naamaan, mutta tyydymme toivomaan, että itku pitkästä ilosta.
Rikospaikka löytyy Kontumarketin toisten ovien edestä. Ei siis sieltä ostarinpuoleisten metroaseman ovien edestä, vaan niiden ovien, mitkä ovat siinä Saiturinpörssiä vastapäätä. Saiturinpörssissä tarjouksessa ovat ainakin Oreo-keksit ja huuhteluaine. Raimo tietää ja tuntee tarjoukset, koska postilaatikossa aiemmin lukenut ”Ei mainoksia kiitos!” on kulunut yhtä harmaaksi kuin Kontulan ostarin betoniseinät.
Tutkintapaikalla tutkinnanjohtaja kysyykin Raimolta, että mikä se askeltamista noin keventää?
Vastaus peittyy kulman takaa kantautuvaan karjahdukseen ja sitä seuraavaan meteliin. Kantaporukka alkaa palailla koloistaan aamujuomilleen ja poliisiautojen läsnäolo ärsyttää.
Raimo ei paljoa juhlimisesta perusta, mutta omat syntymäpäivät ovat tärkeä tapahtuma. Se on hetki vuodesta, jolloin ymmärtää selvinneensä taas vuoden tässä oravanpyörässä.
Raimolla on tänään 50-vuotispäivät, ja vaikka kotona ei kukaan syntymäpäivää muistanutkaan, niin se ei Raimoa yllätä eikä häiritse. Tärkeintä on, että itse muistaa.
Se, että muut perheestä kärsii dementiasta, on harmillista, mutta tässä tapauksessa se on tavallaan onni. Oma etu ensin, sanoi entinenkin pääministeri, kun kaasuputkea lobbasi.
Räntäsade alkaa pikkuhiljaa löytää tiensä beigen poplarin alle. Olisi mukava siirtyä vieressä avautuneesta kuppilan ovesta sisälle lämmittelemään, mutta tutkinnanjohtajan loittonevasta selästä huolimatta Raimo jää seuraamaan partiopoliisien ja rikospaikkatutkijan rutiininomaista työskentelyä. Ruumis Kontulan ostarilla joulukuisena aamuna ei saa paikalle sen kummempaa eliittijoukkoa. Tutkinnanjohtajakin piipahti paikalla vain varmistamassa, että mahdollisissa, mutta epätodennäköisissä uutisissa haastateltaisiin juuri häntä.
Niinpä Raimon mietteet palaavat oman elämän menneisiin vuosiin. Raimo ei päihteitä käytä edes syntymäpäivinään. Kerran, kovin kauan sitten, hän heräsi syntymäpäiviensä jälkeen sellaiseen oloon kuin olisi tykillä ammuttu. Kyllä varmasti tunnette tuon olon, se on juuri se sama, johon Venäjän presidenttikin havahtui, kun 70-vuotispäiviltä seuraavaan aamuun heräsi.
Tämän räjähdysmäisen olon jälkeen Raimo ei enää koskaan ole nostanut maljaa minkään juhlan tai surun kunniaksi. Absolutistiksi haukkuvat, mutta Raimo on tullut johtopäätökseen, että vika on aina jossain. Sillä jos sitä sitten joisi viinaa, niin juopoksi haukkuisivat.
Rikoskomisario onkin miettinyt, että mikä mahtaa olla alkoholin ja veden juonnin sopiva suhde, että ihminen olisi normaali? Mietinnän keskeyttää äreä ääni, joka kertoo, että ruumis olisi nyt valmis Raimoa varten. Viimeiseksi ajatukseksi ennen työhön siirtymistä jää: itse ostettuun käpykakkuun on tyytyminen.
Uhri on noin parikymppinen mies, jolla jalassaan valkoiset kolmiraitakengät ja housut niin lyhyet, että paljaana olevat kalpeanvalkoiset nilkat hohtavat pimeässä valojen niihin osuessa. Paljaista nilkoista ja valkoisista lenkkareista Raimo tunnistaa heti uhrin olevan jonne. Uhrin Vans- merkkisestä repusta löytyvä tyhjä megistölkki vahvistaa Raimo nopeasti tehdyn havainnon: uhri on todellakin jonne. Repeytyneestä muovipussista repun uumenista esille kaivetusta sairausvakuutuskortista voi päätellä, että uhrin etunimi on Kari.
Voi nuori parka. Ensin ollut nilkat jäässä, saanut vanhemmiltaan nimen Kari ja nyt vielä puukkokin selässä. On siinä ollut kova elämä.
Rikoskomisario tallensi häiritsevän yksityiskohdan ajatuksiinsa: miksi sairausvakuutuskortti oli tungettu repeytyneeseen muovipussiin? Miksi?
Uhri eli Kari oli kuollut yhteen puukon iskuun. Puukko oli yhä kiinni Karin selässä. Lapaluiden välistä paistoi vain puukon punainen kahva. Kyllä te tiedätte tuon puukon, jota usein myös moraksi kutsutaan. Niitä saa edullisemmin marketista kuin rautakaupasta.
Raimo miettii rikospaikalla ääneen mutisten, että useinhan kysytään ”Haluut sä morast kylkee?”, mutta nyt jostain syystä Kari on halunnut morasta selkään. Tästä voikin päätellä, että ehkä Karilta ei ole kysytty haluaako hän morasta yhtään mihinkään? Se on ilmeisesti vain lyöty Karin selkään, samalla tavalla kuin poliitikoilla on tapana puukottaa selkään aina, kun se on mahdollista. Syystä tai syyttä, se pitäisi nyt tässä tapauksessa selvittää. Politiikassa ei niin väliä, kunhan vain oma kannatus nousee.
Raimo puistaa huomaamatta päätään ja havahtuu aatteistaan, kun jääkylmä räntä tavoittaa niskan. Hän vahvistaa partiopoliisin toteamuksen, että kyseessä tappo tai murha. Harva se pystyy itseään lapaluiden väliin puukottamaan ja kaatumaan sitten vatsalleen. Karin tapauksessa kyseessä on siis selvä rikos. Vai onko, koska eihän tässä kohtaa ole vielä ketään syyllistä löydetty?
Rikoskomisario siirtää ajatuksen käpykakusta myöhemmäksi, päättää olla huomaamatta märkiä nahkakenkiään ja kylmästä kangistuvia sormiaan. Jos hoitaisi työnsä.
Puutonoksa
