On pakkoja ja pakkoja

Nyt, kun koronakaranteeniin on mennyt moni omasta tahdostaan ja osa pakon sanelemana, niin on hyvä kysellä, että mikä fiilis? Sosiaalisesta mediasta on voinut jo lukea, kuinka raskasta on keksiä tekemistä.  Osa on ahdistunut, kun etäpalaverit ja matkapuhelimet ovat olleet ainoa keino saada ihmiskontaktia.

Nyt on ihmiset hyvä aika huomata, että tätä karanteenia elää moni meidän vanhuksistamme päivittäin ja vuosien ajan? He ovat olleet eristettyinä jo vuosia ja ovat jatkossakin. Heillä kaikilla vain ei ole mahdollisuutta soitella videopuheluja tai nauttia suosikkisarjoistaan suoratoistopalveluissa. Netflixin tai Yle Areenan tai edes television sijaan heille seuraa päivisin pitävät sairaudet ja kivut. Usein nämä vanhemmat taistelijat ovat sodan ja/tai pula-ajan runtelemia. Heidät yhteiskuntamme on halunnut unohtaa tai ainakin siirtää pois näkyvistä.

Monta kertaa olen kuullut ja lukenut artikkeleita, joissa vanhusten paras hetki päivästä on, kun hoitaja tulee tarkistamaan voinnin. Monen vanhuksen elämä on – ja tulee jatkossakin olemaan -aina neljän seinän sisällä kuten nyt niin monen muunkin. Keskustelin muutaman vanhemman henkilön kanssa, ja heidän suurin pelkonsa ei ole suinkaan koronavirus tai sairaudet. Heidän suurin pelkonsa on, että he jäävät yksin eivätkä voi olla enää avuksi. He tuntevat suurta tarvetta auttaa ja olla hyödyksi, vaikka ikää olisi jo, ja toimintakykyä vähemmän jäljellä.

Ihminen on sosiaalinen eläin ja vaalii tuota ominaisuutta loppuun asti. Ihminen on laumassa viihtyvä ja haluaa viimeiseen asti olla mukana. Aivan kuten koirakin: viimeiseen hengenvetoon se esittää olevansa kunnossa, kunnes ei vain enää jaksa. Koiran kuten ihmisenkin suurin pelko on menettää rakkaimpansa ja tuntea olonsa avuttomaksi. Koiran ajatus on pysyä laumassaan niin pitkään kuin mahdollista. Koira löytää laumastaan tehtävänsä ja toimittaa tuota pestiä juuri niin kauan kuin vain suinkin kykenee, usein kuolemaansa saakka. Ihminen on paljon samanlainen: etsii mielekästä ja tärkeää tekemistä, jota haluaa tehdä niin pitkään kuin vain suinkin kynnelle kykenee. Ihminen harvoin tuntee itsensä liian vanhaksi ja raihnaiseksi, vaikka se joskus aamuisin sukkia jalkaan laittaessa niin tokaiseekin.

Moni on joutunut sanomaan yli 70- vuotiaille vanhemmilleen tai isovanhemmilleen, että nyt jylläävän koronaepidemian takia he eivät saa liikkua ulkona, vaan on pysyttävä kotona. Suurin osa inttää vastaan teinien tavoin, loukkaantuu ja kertoo, kuinka he ovat elämänsä kunnossa ja perussairauksiakaan ei ole. He tarjoavat apua lastenlasten hoitoon ja toivovat, että joku tulisi edes kahville. Olisipa edes lunta, että voisi kuistin lapioida! Tämä kertoo vain siitä, kuinka ihmisellä on tarve olla olemassa ja tarpeellinen iästä riippumatta.

Ja koska kuulemma vanhetessamme palaamme lapsiksi jälleen, ei pidä hämmästellä sitä, että ikäihmiset nyt tuntuvat kapinoivan ja vähät välittävän karanteeniohjeista. 70-vuotiaat elävät uudestaan teini-ikää.  Ei tarvinne paljonkaan muistia kaivella huomatakseen, että komentaminen ei toiminut silloinkaan, kun itse olimme teini-iässä. Miksi emme muuten totelleet? Oilisiko sama syy nyt niskoittelevilla seitsemänkymppisillä?

Nuo niskoittelevat 70-vuotiaat ja yli kuuluvat ikäluokkiensa eliittiin. Heillä on voimia ja mahdollisuuksia käydä kaupoilla, lenkkeillä, golfata, viedä autoa huoltoon ja tavata ystäviä kauppakeskuksien kahviloissa ja viettää iltaa teatterissa. Osa ikäihmisistä elää omaa arkeaan yksin ja aina neljän seinän sisällä, osa käytännössä koko päivän liikkumatta. He joutuvat kokemaan tuon tarpeettomuuden ja voimattomuuden tunteen jokaisella hengenvedollaan. Heillä ei ole ketään eikä mitään.

Pidetään vanhemmista huoli myös hyvinä aikoina!

Voisimmeko yrittää huolehtia vanhemmista ihmisistä muulloinkin kuin epidemian aikoina? Jätämme nyt lappuja, että olemme valmiita auttamaan ruokaostoksissa iäkästä naapuriamme näin pandemian aikana, mutta muuten emme tarjoa apua edes ruokakassien kantamisessa alakerrasta toiseen kerrokseen. Moni varmasti soittaa nyt koronavirusaikana useammin vanhemmilleen, mutta miksi emme soita niinä hyvinä aikoina?

Puutonoksa on sitä mieltä, että vanhuksia tulisi huomioida aina, eikä vain kriisien aikana. Auttakaa, soittakaa ja huolehtikaa naapuriston äkäisistä vanhuksista jatkossakin. He ovat kaiken avun ansainneet ja me olemme sen kaiken heille velkaa, joten: saa suorittaa!

Puutonoksa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.