Miten niin Suomi on pudonnut huippu-urheilumaiden joukosta ulos? Juurihan me juhlimme MM-jääkiekon kultamitalia ja sitä ennen Pekingin olympiamitaleita?
Opetus- ja kulttuuriministeriön teetti urheilu- ja liikunta-alan asiantuntijoilla tutkimuksen, jonka lopputuloksena syntyi ”Suomalainen huippu-urheilu tarvitsee luottamusta” -raportti.
Raportti paljastaa, että vaikka Suomessa sohvalla istuva kansa saa nauttia mitaleista edelleen, niin se kuuluisa ”iso kuva” ei näytä kovinkaan hyvälle.
Huippu-urheilujärjestelmämme on raportin laatijoita lainaten ”byrokraattinen, pirstaleinen ja monimutkainen”. Jumalauta! Tuohan kuvaa kirjaimellisesti kaikkea suomalaista tekemistä. Hallintohimmeleitä, hyvähenkilöverkostoja ja rahat valuvat, no hallintoon. Urheilumaailmassa(kin) ruohonjuuritasolla suurimman työn tekevät omien palkkatöidensä ohella talkootöitä raastavat vanhemmat, sedät, tädit sekä kausimaksuja sponsoroivat serkkujen yritykset.
Lisenssimaksut kasvavat ja liitot perustelevat hintojen nostoja kasvaneilla tarpeilla. Ei raha kuitenkaan näy urheilun saralla positiivisena tuloksena. Raportissa oli käytetty menestyksen mittareina voitettuja arvokisamitaleita ja pistesijoja. Niitä on toki tullut, mutta ei niin kuin ennen. Raporttikin sen paljastaa: ”Suomi on pudonnut kauas maailman johtavista urheilumaista”. Lisenssimaksut eivät siis ole lisänneet menestystä, vaan päinvastoin. Samaan aikaan tiedetään, että yhä harvempi nuori liikkuu tarpeeksi. Minne ne lisenssimaksuilla kerätyt rahat oikein valuvat?
Mitä muut maat tekevät Suomea paremmin?
Urheilukilpailuissa Suomea edustavat tietysti urheilijat, mutta meillä on maan tapana, että jokaista urheilijaa kohti kilpailuissa on myös vähintään kaksi lajiliiton johtajaa ja yksi ministeri.
Jostakin – ehkä sieltä kuuluisilta saunan lauteilta – huomattiin, että menestykseen ”vaaditaan” lisää hallintoa ja näin syntyi huippu-urheiluyksikkö. Vai olisikohan siellä kansainvälisissä komiteoissa juteltu urheilun isojen maiden edustajien kanssa ja huomattu Huippu-urheiluyksikön johtaja-titteli käyntikortissa. Ajatuskulku päättäjillämme lienee ollut selvä: tämä meiltä Suomesta puuttuu! Laitetaan uutta hallintoa pystyyn ja kohta alkaa tulemaan menestystä! Tällä johtajalla kuuluu olla tietysti ainakin sihteeri, viestintäpäällikkö, assistentti ja hieroja. Ja taas yhä isompi osa rahasta valuu pukujen taskuun. Urheilijoiden on sen sijaan kaivettava veryttelyhousuihinsa lisää mahdollisten sponsoreiden kangasmerkkejä.
Niin kauan, kun meillä Suomessa panostetaan hallintoon ja huippu-urheilun kärkeen, niin suunta on alaspäin. Eihän se tarkoita, etteikö menestyviä urheilijoita tule, määrä vain vähenee.
Menestyvistä, huipulla urheilevista tehdään usein henkilöhaastatteluja, ja useimmissa yhdistyy yksi asia: lapsesta asti on tuettu ja luotu tilanteeseen nähden mahdollisimman hyvät olosuhteet harjoittelulle. Yksityiset sponsorit ja erityisesti vanhemmat ovat olleet mukana tukemassa nuorta, vaikka olympiamitalit ovat olleet vasta kaukaisissa haaveissa. Harvoin olen lukenut, että olympiamitalin voittanut urheilija kiittää liittoa mahdollisuudesta ja pitkäaikaista tuesta.
Panostus lapsiin ja nuoriin takaa paljon, myös menestystä huippu-urheilussa. Jo se on tavoitteeksi asetettu. Tämän luulisi olevan selvä kaikille johtajillekin. Vuosien aikana sadasta nuoresta tulee enemmän menestyviä urheilijoita kuin kymmenestä nuoresta. Nyt kerron salaisuuden päättäjille: Jos panostatte nuoriin ja lapsiin, niin saatte päättäjien paikalta nauttia mitalikahvien ja kermakakkujen tuomasta julkisuudesta myös jatkossa. Mitalisateessa voitte rauhassa perustaa huippu-urheiluyksiköiden lisäksi uusia yksiköitä, joihin voitte ottaa sitten vaikka kavereita töihin.
Millä keinoilla menestystä voidaan lisätä?
Ilmaisia harjoittelupaikkoja, yhteistyötä koulujen ja urheiluseurojen välille, koululiikuntaa lisää ja hei: ei unohdeta huolehtia nuorten henkisestä jaksamisesta.
Yhä useampi urheilija käyttää henkistä valmennusta tukenaan, ja moni kokee sen suureksi avuksi. Siis, jos jo huipulla urheileva saa vaikeisiin hetkiinsä apua henkisestä valmennuksesta, niin kuinka paljon apua tuosta olisi nuorelle teini-iän aikana vaikeuksia kokevalle? Kuinka moni urheiluseura panostaa nuorten henkiseen jaksamiseen? Ymmärrän, jos tätä varten lisenssimaksuihin tehdään korotuksia, mutta jo minun aikanani moni lahjakkuus jäi puhkeamatta kukkaan, koska henkistä tukea ei ollut saatavilla. Teini-ikäinen voi todella kipuilla, ja moni vaatii itseltään aivan liikaa ja liian aikaisin. Keskittyminen kirpoaa tekemisestä ja liikunnan riemun tilalle tulee ahdistumista. Tämän kielteisen kierteen ehkäisemiseen tulisi puuttua nuorien kohdalla heti eikä vasta sitten, kun on liian myöhäistä. Tätä tapaa toimia, missä annetaan nuorille tukea jo teini-iässä, voidaan kutsua sanalla ennaltaehkäiseminen. Kyllä, tämä ennaltaehkäiseminen on monesti johtajien suusta tuleva sana, mutta ei juurikaan enempää.
Meillä korjausliikkeet aloitetaan (aina?) johtajia lisäämällä. Hallinto kasvaa, ja raportin mukainen ”byrokraattinen, pirstaleinen ja monimutkainen” järjestelmä muuttuu entistäkin sekavammaksi. Kun huippu-urheiluyksikköä perustettiin, niin tavoitteet olivat kovat ja tuloksia piti tulla. Nyt hallinto jatkaa olemistaan, mutta standardeja on laskettu: kisoista riittää muutama mitali ja pistesija.
Tulosvastuuta hallinnossa ei ole, vastuu on aina urheilijoiden. Tähän aiheeseen onkin pakko jatkossa vielä tarttua. Mutta jään myös odottamaan miten urheiluväki – ja tällä tarkoitan nimenomaan hallintoa – reagoi julkaistuun raporttiin? En nyt tässä helteessä keksi muuta kuin, että perustavat uuden työryhmän resursoimaan ratkaisua ja toisen johtamaan ratkaisun etsintää.
Jää nähtäväksi.
Puutonoksa
