Rasitusvammat yleistyvät. Ne ovat olleet nuorten liikunnan parissa työskenteleville jo kauan uutta normaalia. Ja jos muutosta ei tapahdu, niin rasitusvammojen määrät tulevat kasvamaan.
Raakileita.
Samalla, kun yhteiskuntana me olemme koko ajan enemmän ja enemmän paikoillamme, niin huipulle pääseminen, puhumattakaan siellä menestyminen vaatii aina vain enemmän ja enemmän omistautumista.
Meidän nuoremme eivät ole fyysisesti valmiita vastaanottamaan sitä kuormaa, joka tähtää maailman huipulle tai edes kansalliselle tasolle. Yhä useampi nuori kärsiikin rasitusvammoista ja loukkaantumiskierteistä.
Meidän nuorten kunto on niin heikko, että se ei tahdo riittää edes arjessa jaksamiseen? Sanotaan, että nuorilta vaaditaan paljon, mutta vaaditaanko kuitenkaan? Mitä nuorilta nykyään vaaditaan enemmän kuin ennen?
Valmentajien vastuu?
Me valmentajat liikuntaharrastusten parissa ajattelemme usein pystyvämme luomaan sellaiset ohjelmat, joilla nuoren urheilu-unelmista voisi tulla totta. Tätä haluavat usein myös vanhemmat, koska kukapa ei haluaisi nähdä oman lapsensa saavuttavan omia unelmiaan. Tarkoitan siis lapsen unelmia, en sen vanhemman, joka yrittää elää omaa unelmaansa lapsen kautta.
Kuka on koti – nuori – valmentajaketjussa se, joka ajoissa tunnistaa, että nuori menee yli jaksamisen/kestämisen rajojen, kun puhutaan harjoittelusta? Ei kukaan?
Vanhemmat odottavat, että valmentajat tietävät mitä tekevät, kuten meidän kuuluisikin tietää. Valitettavasti moni valmentaja on edelleen hiljaa, eikä uskalla sanoa, että harjoittelevan nuoren elämäntavat ovat sellaiset, että kovempaa ei voi tai edes kannata harjoitella. Tämä tieto pitäisi viedä nuoren vanhemmille, mutta ymmärrän, että se voi olla vaikeaa.
Vanhempien vastaanottokyky voi olla, noh sanotaanko, että kirjavaa. Valmentajana sopii silti miettiä, että otatko paskan vastaan sanomalla asian heti vai vasta sitten, kun nuorella on todettu rasitusvamma, joka vaatii kuukausien lepoa tai mahdollisesti koko harrastuksen loppumista?
Nimittäin siinä vaiheessa, kun vanhemmat syyttävät valmentajaa mahdollisesta rasitusvammasta, on melko turha alkaa enää selittämään, kuinka perseellään nuoren elintavat ovatkaan olleet, ja tästä syystä nuoren kroppa ei ole kestänyt harjoittelua.
Niin tai näin, valmentajia ei katsella hyvällä, joten itse repisin laastarin kerralla irti ja ilmoittaisin, että muutoksia nuoren elämäntapoihin on tehtävä.
Pihapelit ja arkiliikunta.
Kyllä ennen oli paremmin, sanotaan. Tässä tapauksessa se pitää ihan paikkansa.
Aikaa ennen älypuhelimia, sähköisiä skuutteja ja robotti-imureita nuoret liikkuivat arjessa enemmän kuin nykyään. Välitunneilla ei ollut tekemistä, joten sitä joko pelattiin jotain peliä, jalkapalloa, neppistä, hippaa, piilosta tai sitten vain vaellettiin ympäri koulun pihaa ja räittiin kädet taskussa.
Lasten arki on muuttunut passiiviseksi. Ja ei, ei kaikkien lasten, mutta ison osan, ja se näkyy kaikilla yhteiskunnan mittareilla. Liikkumattomuus, ylipaino, väsyminen ja ne rasitusmurtumat.
Vuosien aikana toistot sisään vahingossa.
Välituntien, koulu- ja harrastusmatkojen, kauppaan menemisten ja kavereiden oven taakse leikkiseuraa hakemisten osalta liikunta on vähentynyt enemmän kuin olisi suotavaa. Jos ennen arkiliikunta lisäsi liikuntaa nuorten päiviin 10 minuuttia lisää liikettä päivässä, niin se ei kuulosta paljolta, mutta ajatellaanpa asiaa vuositasolla.
10 minuuttia kertaa 365 päivää ja se kertaa 10 vuotta, silloin meillä on yhtäkkiä käsissämme valtava ero liikkumiseen käytetyssä ajassa, ja nyt puhutaan vain 10 minuutista per päivä. Nuoret liikkuivat arjessa ennen enemmän kuin nykyään. Se loi myös pohjan kovempaan harjoitteluun.
Vuoropuhelua.
Nuorten harrastusten kohdalla on aina puhuttu kodin ja valmentajien välisen vuoropuhelun merkityksestä. Nyt sen pitäisi korostua, jos sitä on koskaan kunnolla ollutkaan. Meidän ihmisten elämäntavat ovat muuttuneet pikkuhiljaa. Mutta kuitenkin niin nopeasti, että jakolinja liikkuvien ja ei-liikkuvien nuorten välillä on kasvanut valtavaksi.
Esimerkiksi joukkueurheilussa valmentajan on entistä vaikeampaa laatia sopivaa harjoitteluohjelmaa kaikille. Osa vaatisi railakampaa menoa, osalle sellainen harjoittelu voi käydä terveydelle haitaksi.
Jos nuori oikeasti haluaa harrastaa ja kehittyä, niin elämäntapojen on oltava sitä tavoitetta tukevia. Näistä elämäntavoista ei vastaa valmentaja, vaan vanhemmat. Vanhempien ja valmentajien on syytä keskustella vaikeistakin asioista, kuten elämäntapoihin liittyvistä asioista, onhan kyseessä kuitenkin lasten ja nuorten tulevaisuus.
Se, omaksuuko nuori terveelliset elämäntavat missä ja milloin, en tiedä onko sillä väliä? Enemmän väliä on sillä, että omaksutaanko ne ajoissa, jos tähdätään yhtään korkeammalle.
Ja tähän pakko muistuttaa, että kyllä ne kuuluisat uni, terveellinen ruokavalio ovat avuksi muuallakin kuin urheilussa.
Rasitusmurtumien pelko.
Tässä kohtaa on nostettava esiin myös ”ylisuojelevat” vanhemmat, jotka lukevat uutisia urheiluvammoista kuin Raamattua. Ääritapauksissa lasta ei päästetä harrastuksiin, kun sieltä tulee niitä rasitusvammojakin…
Ainakin pyydetään valmentajia vähentämään oheisharjoittelua, koska nehän ne kaiken paha alku ja juuri ovat. Tässä mennään perse edellä puuhun. Hyvin ohjattu ja monipuolinen oheisharjoittelu on juuri se mitä lapsen kannattaa terveytensä kannalta käydä tekemässä. Rasitusvammoja pelkääville vanhemmille tiedoksi, että rasitusvammoja voidaan ehkäistä siellä kotona: pidetään huoli, että lapsi syö ja nukkuu harjoittelua tukevalla tavalla.
Aina tietysti löytyy joku esimerkki henkilö, joka nukkui yöt ja söi terveellisesti, mutta sai silti rasitusvamman. Näinkin voi käydä.
Olen silti sitä mieltä, että nuori, joka nukkuu riittävästi, liikkuu arjessa ja syö terveellisesti, kestää harjoittelua ja arjen aikatauluja paremmin, kuin se nuori, joka syö mitä sattuu, ei liiku arjessa ja nukkuu yönsäkin huonosti.
Teksti – Puutonoksa
