”Suomalainen voittaa aina”.
Näin minulle uskotellaan, mutta uskoni tuohon hokemaan alkaa pikkuhiljaa hiipumaan, kun Helsinki-Vantaan lentokentälle ei laskeudukaan Hornetien saattelemana Finnairin koneita, joissa maailmalta kotiin palaavat urheilukilpailuissa menestyneet sankarimme.
Jakamatta jäävät kuntien järvenrantatontit, eikä konkurssissa olevien hyvinvointialueiden rannoille rakennu enää suomalaisten olympiamitalistien hirsitaloja.
Miten olemme päätyneet tilanteeseen, jossa rahaa huippu-urheiluun laitetaan vuosi vuodelta enemmän, mutta tulokset heikkenevät?
Vuonna 2006 valtion kassasta tuettiin huippu-urheilua 1,6 miljoonalla eurolla ja nyt vuonna 2024 talousarviossa vastaava summa on 17,6 miljoonaa euroa, niin onhan se outoa, etteivät tulokset ole parempia. Ehkä kohta joku havahtuu, että raha ei määritä tuloksia, vaan se saavutetaan pitkäjänteisellä työllä.
Rahalla saa toki työtä, mutta tehdäänkö tuolla rahalla työtä huippu-urheilun ja menestymisen kannalta oikeissa paikoissa?
- Ei.
Huippu-urheilussa toimii sama kaava kuin muuallakin yhteiskunnassamme.
Valtion tuki huippu-urheilulle on kasvanut viimeiset vuosikymmenet, mutta saavutukset heikentyneet. Puheissa rahaa tungetaan budjetteihin ennenäkemätön määrä, mutta silti tuloksiin ei päästä. Ensimmäinen kysymykseni onkin, että seuraako kukaan, miten ja mihin rahaa käytetään? Nyt jää vaikutelma – ja valitettavasti tämä ei ole pelkästään vaikutelma vaan todellisuus -, että rahaa kyllä laitetaan, mutta sitten se työ onkin jo tehty. Ihan sama kaava kuin muullakin yhteiskunnan sektoreilla.
- Antakaa lisää rahaa ja asia korjataan.
Ei vai näy korjaantuvan.
Todennäköisyyslaskenta mukaan ja museoon lisää mitaleita.
Mitä useampi suomalainen urheilija pääsee lajiensa loppukilpailuihin, niin sitä suurempi todennäköisyys on voittaa mitali. Mitä laajemmalla rintamalla me tuotamme urheilijoita, niin sitä suuremmalla todennäköisyydellä jostakin voi kehittyä myös ruotsalaisen seiväshyppääjä Duplantiksen tavoin täysin ylivertainen voittaja.
Laajaan urheilijoiden rintamaan tarvitaan vahva perusta.
Jotta saisimme mahdollisimman monta edustajaa kamppailemaan loppukilpailuissa, niin rahaa ja sillä saatavaa tukea tarvitaan lasten ja nuorten pariin. Yhteiskuntana meidän pitää pystyä auttamaan kotitalouksia, urheiluseuroja ja yhdistyksiä pitämään nuoret heille mieleistensä – ja tässä tapauksessa liikunnallisten – harrastusten piirissä.
Liikkumattomuus lasten ja nuorten keskuudessa heijastuu heikkenevän kansanterveyden lisäksi myös suoraan huippu-urheiluun.
Mitä suurempi määrä meillä on liikkuvia nuoria, niin yhä useampi saattaa kaarnalaivan tavoin ajautua huippu-urheilun piiriin. Mitä useampi ajautuu huippu-urheilun pariin, niin sitä suurempi on todennäköisyys saada menestystä mitalien muodossa. Niin yksinkertaista se on.
Mitalinkiilto silmissä perse edellä puuhun.
Meillä ajatellaan pelkkää menestymistä ja mitaleita niin paljon, että olemme unohtaneet sen, kuinka se menestymiseen ja jalometalleihin vaadittava perusta luodaan. Meillä satsataan rahaa huipulle ja unohdetaan perustus. Huippu-urheiluun voidaan jatkossakin panostaa lisää rahaa, mutta nykymenolla mitalisadetta on turha odotella.
Politiikkaa ja urheilua.
Otan riskin ja kritisoin tässä tilanteessa hallituksia. Huom hallituksia!
Poliittisin silmin katsottuna tilannetta ei ole parantanut kukaan, vaikka rahaa huippu-urheiluun on hallitus toisensa jälkeen lisänneetkin. Lisärahan jakaminen huippu-urheilun budjettiin ei korjaa tilannetta. Mielestäni valtion ensisijainen tehtävä tässä on pitää huoli perustuksista eikä niinkään keskittyä savupiipun hattuun.
Edellinen hallitus laittoi lasten ja nuorten harrastukset jäihin, se sai monet lopettamaan liikunnan. Joku asiantuntija jopa maalaili uhkakuvaa, että näin menetettiin kokonainen urheileva sukupolvi.
Ja nyt kun joku tiukasti vasemmalla oleva ajattelee, että oli korona ja helppohan minun on nyt viisastella ja sanoa, niin muistutan, että asiantuntijat varoittivat hallitusta lasten liikuntaan koskemisesta. Nämä varoitukset jäivät kuulematta, kun piti Uusimaa eristää ja koulujen liikuntasalit sulkea.
Tilannetta ei helpota, kun nykyinen hallitus leikkaa päätöksillään kotitalouksilta ja nostaa harrastamisen hintoja entisestään. Kaikki päätökset osuvat kipeästi juuri sinne, missä panoksia tarvittaisiin. Puhutaan sitten huippu-urheilun tulevaisuudesta tai kansanterveydestä, jotka siis muistutuksena vielä kerran, kulkevat käsikädessä.
Sivuhuomio!
Tässä, kun sitä herkästi kritisoi niitä, jotka istuvat rahakirstujen päällä, niin on hyvä muistaa, että pitäisi puhua olympiadeista ja silloin siihen kuuluu murheellisten kesäolympialaisten lisäksi myös talviolympialaiset. Talvilajeissa olemme saaneet mitaleita ja edellisistä Pekingin kisoista urheilijat toivat mukanaan kahdeksan mitalia. Jos olisimme ottaneet Pariisin kesäkisoista kahdeksan mitalia, niin olisi keskustelu täysin toisenlaista. Kansa äänestäisi iltapäivälehtien sivuilla, että millaisen patsaan Jan Vapaavuori saa Olympiastadionin tornin huipulle.
Tietysti se, että menestymme talvilajeissa ei nyt varsinaisesti ole yllättävää, mutta se on hyvä pitää mielessä, että kyllä me edelleen urheilussa pärjäämme, me emme pärjää kesälajeissa.
Suoraan kesälajien ja talvilajien mitalisaldoja tai menestymistä on haastava vertailla, kun vertailussa on todellisuudessa yhtä monta muuttujaa, kuin on tämän kirjoituksen lukijaakin. Sen takia yksinkertaistin asian: talvikisoista 8 mitalia ja kesäkisoista 0 mitalia.
Pitkäjänteinen työ ja asennemuutos.
Uskallan väittää, että jos me laittaisimme panoksia lasten ja nuorten liikuntaa tukeviin toimijoihin, niin vuosien päästä huippu-urheilijat palaisivat hyvinvointialueiden hirsimökeilleen kesäkisoista jokunen mitali kaulassaan ja talvikisoista tulisi mitaleita niin, ettei naapurin kynäniska jaksa niitä kaulassaan kantaa.
Se ottaisi aikaa, mutta jo kansanterveyden kannalta se olisi järkevää. Kukaan ei ole koskaan katunut sitä, että panostetaan lasten ja nuorten hyvinvointiin. Tämän toteuttaminen vaatisi kuitenkin asennemuutoksen, koska työn tulokset tulisivat vasta vuosien tai vuosikymmenien päästä, ja nyt tuon työn aloittavat eivät saisi työstään kunniaa ja mainetta heti. Joten taitaa olla turha toive.
Terveisin penkkiurheilija,
Puutonoksa
